Kuka, mitä ja missä kieltenopiskelusta?
Pääkirjoitussivu on lehden painavin sivu. Sillä käsitellään tärkeitä ja vakavia asioita. Kirjoittajat mielletään kirjoituksen aiheen asiantuntijoiksi. Osa tekstistä on toimittajien, osa ulkopuolisten tuottamaa. Ainakin toimittajien tekstien kannanotot luetaan myös lehden linjanvetoina. Tätä taustaa vasten Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla tiistaina 2.10.2012 otsikolla Kielten opiskelu on ajanhukkaa ilmestynyt juttu oli yllättävä. Kirjoittajana oli toimittaja Juhani Mykkänen, HS:n Nyt-viikkoliitteen toimituksen esimies. Samanlaisia tunnepitoisia purkauksia kielten, etenkin ruotsin, opiskelua vastaan tapaa tosin verkkokeskusteluissa useinkin, mutta kirjoittajat eivät tavallisesti ole koulutettuja kielenkäytön ammattilaisia – eivätkä siksi usein osaa muotoilla mielipidettään yhtä nasevasti ja tehokkaasti.
Kielenoppimisen tutkijana päätin vastata Mykkäselle. Lähetin kirjoitukseni pääkirjoitussivun toimitukseen. Ihailtavan nopeasti sain vastauksen, jossa kehotettiin lähettämään teksti mielipidetoimitukseen. Tässä pantiin asiantuntija paikalleen: toimittajan juttu ansaitsee pääsyn lehden painavimpaan osaan, olipa se miten täynnä henkilökohtaista kiihkoa ja frustraatiota tahansa, mutta alan asiantuntijan melko neutraali teksti kuuluu mielipidesivulle, sinne muiden epämääräisten vouhottajien joukkoon.
Tekstini toki julkaistiin heti seuraavana päivänä mielipideosastossa ja sain siitä monta myönteistä viestiä. Saattaa jopa olla, että mielipidesivulla se sai enemmän lukijoita kuin pääkirjoitussivulla. Silti tapaus paljastaa jotain toimittajien vallankäytöstä. Toimittaja ei voi olla joka alan asiantuntija, mutta hän voi esiintyä sellaisena ja julkaista mielipiteensä siellä, missä se esiintyy enemmän totuutena kuin muiden kirjoittajien kannanotot. Nämä muut kirjoittajat taas niputetaan yhteen riippumatta siitä, perustuuko heidän kirjoituksensa omiin satunnaisiin kokemuksiin vai vankkaan tutkimustietoon.
Käytäntö kertoo yleisemminkin asiantuntijuuden arvostuksen puutteesta. Ilmiö on tuttu myös politiikasta: asiantuntijoilta pyydetään usein lausuntoja, mutta niitä ei oteta huomioon päätöksiä tehtäessä, vaan päätökset perustuvat poliitikkojen omiin yksilöllisiin ja siksi sattumanvaraisiin kokemuksiin ja tuntemuksiin. Tutkimustieto ei siis vaikuta yhteiskuntaan suoraan, asiantuntijoiden puheiden ja kirjoitusten kautta, vaan se on saatava salakuljetettua päättäjien ja toimittajien tunteisiin. Kielten opiskelun kannalta tämä on valitettavan hidas tie, sillä kokemukset kielten opiskelusta muodostuvat kouluaikana ja muutokset koulujen tavassa opettaa kieliä ovat hitaita.
Toimittaja Mykkäsen jutun kärki kohdistui siihen, että kielten opetus on pelkkää kielioppia eikä johda taitoon käyttää kieltä. Toisinaan näin varmasti onkin – oppijat eivät aina hyödy opetuksesta niin kuin toivotaan. Kielen hyvään osaamiseen tarvitaan kuitenkin sekä kielitaitoa että kielitietoa. Moni luulee, että äidinkielen taidot lankeavat ihmisille luonnostaan, mutta tosiasiassa suuri osa niistä opitaan koulunkäynnin yhteydessä. Muiden kielten oppimiseen samalla tavalla – ensin kielen peruspuhe- ja lukutaito ja sitten vasta kielen analyysi – ei ole totuttu, vaikka luonnollista aineistoa oppimiseen on verkossa saatavilla nykyään kielestä kuin kielestä. Mykkäsen mielestä hyvä englannin taito on tärkeä, muita kieliä ei tarvita. Monipuolista kielitaitoa puolusti ohellani moni muukin Mykkäselle vastannut. Valitettavasti toimitus poisti allekirjoituksestani sanat ”suomen kielen” ja esitti minut vain professorina, jolloin lukija todennäköisesti kuvitteli jonkin ”tarpeettoman kielen” edustajan puolustava omaa reviiriään. Suomen kielen edustajana ajattelen olevani vieraiden kielten opetusta koskevassa keskustelussa puolueettomampi kuin eri kielten edustajat, joten pidin tärkeänä mainita sen.
Koulujen kieltenopetus tarvitsee vähemmän tiukkoja rajoja eri kielten välillä ja laajempaa kielikäsitystä. Äidinkieli, toinen kieli ja vieraat kielet ovat kaikki kieliä ja niiden oppimiseen liittyy samanlaisia taidollisia ja tiedollisia haasteita. Tasapainoa kielen käytön ja kielestä puhumisen välillä on haettava jatkuvasti. Kielen käytön lisääntynyt painotus näkyykin muun muassa eri kielten ylioppilaskokeiden käytännöllisistä tehtävistä, joista oli uutinen samassa lehdessä. Tarvitaan myös enemmän ohjausta siihen, miten kieliä opitaan. Samalla kun oppii ruotsia tai ranskaa, voi oppia myös oppimaan kieliä. Kukaan ei tiedä tulevaisuuden kielitaitotarpeitaan, mutta kyky oppia uutta kieltä on hyödyllinen kenelle tahansa.
Kieliopin opetukseen on myös toinen näkökulma. Ennen vanhaan latinan opetusta puolustettiin sillä, että se kehittää ajattelun taitoja. Tämä näkemys taitaa olla nykyisin kokonaan unohtunut, mutta entä jos Mykkäsenkin kyky tehdä työtään eli jäsentää asioita, luokitella niitä ja todeta toisinaan luokittelujen riittämättömyys, nähdä yleinen yksityisen takaa ja muut ajattelun taidot ovatkin peräisin koulun kielioppitunneilta? Termit ovat jääneet toimittajan mieleen sekavana puurona, mutta entä jos ajattelun taidot ovat silti salakavalasti edistyneet? Kieliopin termit ovat eri asia kuin kieliopin olemus: pohjimmiltaan on kyse abstrahoinnista, kielellisen pintasälän läpi näkemisestä, yhteyksien löytämisestä irrallisten ilmiöiden väliltä. Tällaisten asioiden oppimiseksi ei ole pakko opiskella latinaa, mutta useamman kuin yhden kielen tarkastelu tuottaa näitä taitoja, kun kieliä verrataan ja niistä puhutaan.
Kaikenlaisia informaation seulomisen taitoja tarvitaan yhä enemmän. Tietoja ja tapauksia on pystyttävä erittelemään ja yhdistelemään. Kieliopin opetuksen keskeisiä tavoitteita, analyysin ja synteesin sekä kielestä puhumisen kykyä, ei siis pidä hävittää. Opetuksen tapoja tietenkin kannattaa uudistaa, ettei kielioppi näyttäytyisi tulevillekin polville pelkkänä termiviidakkona.
Kieliskooppi-verkkolehti
Lokakuu 2012