Toki voi siinä olla tutkijoitakin mukana
1. Johdanto
Kielikampuksen järjestämä suuri oppimateriaalikeskustelu [1] keräsi 15.3.2012 lähes 150 osallistujaa. Kieli, koulutus ja yhteiskunta- huhtikuun 2012 lehdessä julkaistiin tapahtumaa käsittelevä artikkeli [2], josta saa lisätietoja. Onnistuneet järjestelyt, mielenkiintoinen ja vilkas keskustelu yleisöäänestyksineen takasivat hyvän lopputuloksen, johon niin osallistujat kuin järjestäjät olivat syystäkin tyytyväisiä.
Tilaisuuden ensimmäisen osan paneelikeskustelun yhteydessä kysymyksiä ja kannanottoja syntyi runsaasti oppimateriaaleista, oppikirjoista, oppijoista, tehtävävihkoista, opettajan oppaista, opetusmetodeista, oppikirjojen ulkoasusta jne. Kuntapolitiikastakin puhuttiin laajasti, niin kuin myös oppikirjojen tekijöistä tai niiden puutteesta. Aiheita käsiteltiin lähinnä tilaisuuden juontajan esittämien kysymysten ja väitteiden yhteydessä. Yksi teema, joka olisi ansainnut huomattavasti suurempaa huomiota jäi kuitenkin laajemmin käsittelemättä, nimittäin opetusmateriaalien sisältö ja sen laadun kehittäminen.
Juontaja heitti panelisteille seuraavan väitteen: [3]
Kuka tahansa opettaja voi ryhtyä oppikirjailijaksi ja oppikirjojen kehittäjäksi. Opetuskokemus on oppikirjojen tekemisessä tärkeintä, ei siinä mitään tutkijoita tarvita.
Kysymyksessä kiteytyi Suomessa tuotettujen oppimateriaalien ehkä tärkein epäkohta: oppimateriaalien sisällön tieteellinen validiteetti ja sen valvonta. Asiaa on tutkittu monessa yhteydessä ja esimerkiksi JY:n kielten laitoksella ja muuallakin on kirjoitettu lukuisia opinnäytteitä, joissa on tutkittu erilaisia vieraiden kielten oppikirjoja [4]. Niissä on kiinnitetty huomiota erilaisiin epäkohtiin ja tehty runsaasti aivan käytännöllisiä ja yksinkertaisia parannusehdotuksia, jotka olisi helppo toteuttaa, mikäli kustantajat olisivat niistä tietoisia. Siitä huolimatta kustannusalalla ei ole ollut havaittavissa mitään pyrkimystä asian korjaamiseksi. Syitä siihen on monia ja niitä tarkastellaan seuraavassa.
2.1. Kustantajien asenne
Ensimmäiseksi tulisi vaikuttaa kustantajien omaan asenteeseen. Otavan edustajan vastaus juontajan esittämään edellä mainittuun väitteeseen oli hyvin kuvaavaa, myös sävyltään. Hän painotti pedagogisen osaamisen (”näitten uusien menetelmien”) ja käytännön opettajatyön tuntemusta ja lisäsi: [5]
Toki voi olla siinä ryhmässä tutkijoitakin mukana, mutta kyllä nämä käytännön koulutyössä olevat ihmiset on siinä aivan avainasemassa.
Kustantaja lähtee siitä, että oikea tietämys on opettajilla ja tutkija on ikään kuin ”häiriötekijä”. Asia ei olisi kovin tärkeä, ellei joidenkin oppikirjojen sisältö antaisi niin paljon toivomisen varaa.
Kokemusten perusteella voidaan sanoa, että esim. sanakirjaa ostettaessa ns. suuri yleisö luottaa täysin siihen, että kirjan sisältö on luotettava ja perustuu todelliseen tietämykseen. Samoin yhtä suurella todennäköisyydellä koululaisten vanhemmat ja koululaiset itse lähtevät siitä, että vaikka esim. ranskan kielen tai matematiikan oppikirjan ulkoasu ja jutut saattavat olla tylsiä, siinä esitetyt kielioppisäännöt tai teoreemat ovat ilman muuta oikeita ja ne on tarkistettu, ja ainakin faktojen osalta rahoilleen saa vastinetta.
Valitettavasti tämä on harhaluulo. Fysiikan ja matematiikan oppikirjoja en osaa arvioida, mutta olen tutkinut laajasti ranskan ja siinä ohessa, saksan, englannin ja venäjän oppikirjoja ja todennut, että esim. ranskan oppikirjoissa esitetään kieliopillisia ”sääntöjä”, joita ei todellisuudessa ole edes olemassa [6]. Kireämmän kilpailutilanteen ansioista englannin oppikirjojen sisällössä on selvästi vähemmän moitittavaa, mutta siinäkin (kuten ranskan oppikirjoissa) käytetään mm. vanhentunutta oppijoita harhaan johtavaa terminologiaa. Eräs kielten laitoksen syntyperäinen englanninkielinen kollega kertoi ottaneensa asian tiimoilta useaan otteeseen yhteyttä kustantajaan, mutta siellä korjausehdotuksia ei otettu kuuleviin korviin. Samalla tavalla tutkimukseni tulokset ranskan osalta huomioitiin vain yhden kustantajan ranskan kielioppikirjan päivittämisessä, muut jatkoivat mielikuvituksellisten kielioppisääntöjen painamista.
Oppikirjojen virheellisten sääntöjen tai ontuvien käsitteiden oikaisemiseen kuluu kohtuullisen paljon aikaa esimerkiksi kielten opiskelijoiden koulutuksessa yliopistoissa. Mutta kielten opiskelijoita lukuun ottamatta suurin osa oppikirjoja käyttäneistä ei koskaan kuule oppineensa virheellisiä sääntöjä. Joillekuille asia valkenee vasta, kun he osallistuvat täydennyskoulutukseen. Olen pitänyt lukuisia ranskan kielen opettajille tarkoitettuja koulutustilaisuuksia, joissa on käsitelty kielioppikysymyksiä. Joka kerta olen saanut sellaisia kommentteja kuin ”tätä ei kukaan ole tähän asti osannut selittää” tai ”niin yksinkertaistako se oli?”
Voidaankin ihmetellä, kuinka tällainen on mahdollista. Eivätkö oppikirjat olekaan luotettavia tietolähteitä? Tähän on pakko vastata, etteivät ne aina ole.
2.2. Vapaat markkinat
Suomessa oppikirjojen teko on perinteisesti ollut hyvin opettajalähtöistä. Suomen kaltaisessa väkiluvultaan pienessä maassa ei voida helposti muodostaa asiantuntijatiimejä, jotka tekisivät täyspäiväisesti pelkästään oppikirjoja. Paneelikeskustelussa tuotiinkin esille se, että opettajia on nykyään yhä vaikeampaa saada ryhtymään oppikirjailijaksi, koska heillä on yhä vähemmän aikaa siihen. Vaikka suurin osa oppikirjailijoista on todella päteviä, ulkopuolinen arviointi ei ole koskaan haitaksi. Joskus otetaan mukaan syntyperäinen tekijä, mutta ei läheskään aina. Ja vaikka sellainen osallistuisi oppimateriaaliin tekoon, hän ei välttämättä ole tutkija tai edes erikoistunut kieliin.
Kun kustantaja lähtee siitä, että sisältöön mahdollisesti kriittisesti suhtautuva tutkija on sivuosassa, on selvää, ettei sisällön tieteelliseen pätevyyteen kiinnitetä suurta huomiota ja riippumatonta ulkopuolista ”tarkastusta” ei ole. Monissa tilaisuuksissa kielten opettajat korostavat täydennyskoulutuksen puutetta ja huutavaa tarvetta. Kukahan mahtaa antaa täydennyskoulutusta oppikirjailijoille, jotka hekin ovat opettajia?
Ei siis ole yllättävää, että tutkijoiden jatkuvasti tuottama uusi tieto ei siirry oppikirjoihin. Moni kouluopettaja onkin ilmaissut minulle ihmetyksensä siitä, kuinka on mahdollista, että oppikirjan uusimmassa versiossa jo kauan sitten havaittu epäkohta on edelleen korjaamatta.
Kustantajilla onkin asiassa suuri vastuu. Hehän viime kädessä vastaavat aina kirjan sisällöstä. Asiaa ei paranna se, että kustantajilla on nykyään vapaat kädet. Kuten silloinen ministeri Marja Rask totesi 30.5.2000 eduskunnalle antamassa kirjallisessa vastauksessaan:
Peruskoulussa, lukiossa tai muissa koulumuodoissa ei ole nykyisin oppimateriaalin ennakkotarkastusta, sillä opetushallituksen suorittama oppikirjojen tarkastus poistui vuonna 1992. Opetuksen järjestäjät päättävät, mitä materiaalia ne käyttävät. Materiaalien tuottajat voivat näin ollen markkinoida tuotteitaan suoraan opetuksen järjestäjille. [7]
Suuren oppimateriaalikeskustelun yhtenä panelistina ollut Opetushallituksen yleissivistävän koulutuksen johtaja Jorma Kauppinen totesikin, ettei Opetushallituksella ole mitään valmiutta eikä suunnitelmaa palata oppikirjojen ennakkotarkastukseen.
2.3. Hiljaiset tutkijat
Itsekriittisesti voidaan todeta, että myös tutkijat ovat osittain, joskin välillisesti, vastuussa tilanteesta. Tutkijoilla tarkoitetaan tässä yhteydessä laajasti myös muita kuin tutkija-nimikkeellä tutkimuksen parissa työskenteleviä ihmisiä: professoreita, lehtoreita ja muuta opetus- ja tutkimushenkilökuntaa sekä vaikkapa opinnäytteiden tekijöitä. Yliopistot tuottavat runsaasti uutta tutkimusta kielistä ja kielten opetuksesta. Opinnäytteitä laativia opiskelijoita oppimateriaalit kiinnostavat erityisesti, koska he ovat niiden tulevia käyttäjiä ja maisteritutkielman vaiheessa he ovat usein jo opetusharjoittelun aikana ehtineet tutustua niihin. Yliopistoissa on siis laaja varanto oppikirjoja koskevaa tietoa, joka jää käyttämättä. Oppimateriaalien tutkijat ja heidän ”asiakkaansa” (kustantajat ja opettajat) eivät kohtaa. Tutkijat olettavat, että heidän tutkimustensa tulokset leviävät tiedeyhteisöön ja valuvat sieltä kuin itsestään suuren yleisön tietoisuuteen. Kuitenkin tieteellisissä aikakauslehdissä julkaistut artikkelit jäänevät niin opettajilta kuin kustantajiltakin lukematta. JY:n digitaalisesta arkistosta JyX [8] vapaasti saatavat opinnäytteet jäävät nekin potentiaalisen käyttäjien käyttämättömiksi, koska käyttäjät eivät yleensä edes tiedä niiden olemassaolosta.
3. Yhteenveto
Miten siis voitaisiin saada aikaan toimiva kielten oppimateriaalien laadunvalvontajärjestelmä?
Ensin kustantajien olisi tarkistettava suhtautumisensa oppikirjojen sisällölliseen tarkistamiseen. Osaava, kriittinen ja viimeisimmästä tutkimustiedosta perillä oleva tutkija ei pelkästään ”voisi” olla mukana oppikirjojen laatimisessa, vaan ”pitäisi”. Oppikirjojen sisällön päivittämistäkin tulisi tehostaa, etenkin kun nykyiset digitaaliset ratkaisut ja alustat antavat mahdollisuuden korjata sisältöä lähes lennossa. Valitettavasti nykyinen kaupallinen toimintamalli on lähinnä voiton maksimointi. Niin kauan kun kirja myy, moni kustantaja ei näe syytä investoida sisällön päivittämiseen. Monet opettajat tietävät, että oppikirjojen ”uudistettuihin” versioihin on yleensä tehty lähinnä kosmeettisia muutoksia, sanan kaikissa merkityksissä. Siitä huolimatta kustantajien tulisi tiedostaa moraalinen vastuunsa oppikirjojen laadusta.
Toiseksi tutkijoiden tulee huolehtia siitä, että tutkimustieto saadaan paremmin käyttäjien tietoisuuteen ja käyttöön. Siihen velvoittaa jo poliittisella tasolla annettu vaatimus yliopistojen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden lisäämisestä. Tutkijoilla, joiden perimmäinen tehtävä on totuuden etsiminen, on tavallaan myös moraalinen vastuu siitä, että oikea tieto jaetaan kaikille käytettäväksi. Lisäksi vaikuttamalla oppikirjojen sisällön laatuun, yliopistot parantavat myös kielten opiskelijahakijoiden tasoa. Jatkuvalla tiedotuksella saadaan ehkä myös kustantajat havahtumaan.
Lähteet
1. Ks. ohjelma http://r.jyu.fi/49hN sekä tallenne Moniviestimessa http://r.jyu.fi/48Lx.
2. http://www.kieliverkosto.fi/article/tulevaisuuden-oppimateriaaleja-etsimassa [10.10.2012]
3. Ks. tallenne http://r.jyu.fi/48Lx, kohta 12:40
4. Ks. esim. ”Suomalaisten ranskan oppikirjojen kielioppisisältö puutteellista” http://r.jyu.fi/48vo. Kieliskoopin tulevassa numerossa julkaistaan artikkeli ranskan kielioppikirjoista. Tutkielmien aiheista ja tuloksista ks. esim. ”Tutkielmat” tämän Kieliskoopin (lokakuun 2012) numerossa.
5. Ks. tallenne http://r.jyu.fi/48Lx, kohta 14:40
6. Kalmbach J.-M. (2005). De de à ça: enseigner la grammaire française aux finnophones. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. JyX:issä: http://r.jyu.fi/4bmL.
7. Kirjallinen kysymys 434/2000 vp. http://www.eduskunta.fi/faktatmp/utatmp/akxtmp/kk_434_2000_p.shtml [10.10.2012]
Kieliskooppi-verkkolehti
Lokakuu 2012